perjantai 12. helmikuuta 2016

Lustaa

Sain ytimekkään tekstiviestin. Tuli numerosta, jolle ei tiedustelusta löytynyt omistajaa, ja siinä luki: haista vittu saatanan mjlkku lustaaja, paljonko sait totosa. Siinä oli mielenkiintoinen sana jota jäin miettimään, enkä tarkoita mjlkku tai totosa. Ne lienevät pelkkiä näppäilyvirheitä.
Kun viesti nyt suurimmaksi osaksi oli jonkinlaista suomen kieltä, niin oletan, että lustalla ei tarkoiteta sen unkarilaista vastinetta, joka on laiska. Tai sitten ruotsalaista himoa. Vaikka laiska ja himo sinänsä minuun istuisivatkin.
Ei, vaan tarkoitan sanaa lusta, jolla kuvaillaan vilpillistä kilpaa-ajamista, jossa tahallisesti huononnetaan hevosen sijoitusta. Ravipiireissä iät ajat pyörinyttä sana, joka välillä oli jo vähän unohduksissa, mutta taas pelaajien keskuudessa muotia. He toistavat sitä, kuin pikkulapset. Ihan tervekin ipana saattaa toistaa vaikkapa sanaa perse loputtomiin, koska se on aikuisten sana ja siksi jännä. Kun sen sanoo, pääsee lähes taianomaisesti aikuisten maailmaan. On melkein kuin aikuinen. Sama näillä pelureilla, he kuvittelevat olevansa yht'äkkiä sisäpiiriläisiä, kun heillä on tällainen jänskältä kuulostava sana. Ja mitä enemmän sitä viljelee, sen kovemmaksi peluriksi itsensä tuntee.
Sain viestin, koska jäin suosikilla kolmanneksi. Ehkä olisi pitänyt neljännestä ulkoparista kiertää johtavan rinnalle kilometrin jälkeen, mutta en tehnyt sitä. Odotin viimeisen takasuoran kolmannen letkaa, johon pääsin kolmanneksi, ja kääntelin neljännelle kaarteen puolivälissä. Hevonen kiri asiallisesti, mutta kaksi jäi ohittamatta. Se jää ikuiseksi arvoitukseksi, mitä olisi tapahtunut, jos olisin ajanut viimeisen kilometrin dödsistä. Hevosen tuntien valistunut arvaukseni on, että huonosti. Mutta se on nyt sivuseikka, kuten sekin, että tällaisen tekstiviestin lähettäjää olisi ollut kiva käydä tapaamassa. Ei vaan laittanut osoitettaan.

Sen sijaan vastaisuuden varalle aloin miettimään, miten pystyisin hyödyntämään tilanteen, että häviän suosikilla. Ei tämä homma niin hyvin leiville lyö, ettei pieni lisäansio kelpaisi.
Pohdin, mitä jos edellä mainitussa tapauksessa olisin todella tiennyt, etten voita suosikilla. Nyt sen voitti 8,97-kertoiminen. Millä olisin tiennyt, että juuri se 11 muusta hevosesta voittaa, kun itse en. Olisinko sopinut kaikkien 11 muun ohjastajan kanssa kuka voittaa, vai pelaisinko kaikkia muita paitsi itseäni. Entä paljonko 7 039 euron voittajavaihtoon olisi kestänyt lyödä, ettei voittajan kerroin olisi romahtanut kahteen.
Ehkä olisinkin pelannut T4-peliä, tämä oli toiseksi viimeinen kohde. Samat ongelmat. Olisinko sopinut kaikkien T4-ohjastajien kanssa tulojärjestykset vai laittanut kolme lähtöä tukkoon ja yhteen kaikki muut paitsi omani. Sille olisi vaan tullut jo hintaa. Ei olisi hyvä 749,37-kerroinkaan riittänyt tuomaan voittoa.

Tiedän, etten ole kansakoulupohjalta matemaattinen nero. Siksi pyydän teiltä rakkaat lukijat: neuvokaa minua, miten jättäisin suosikilla voittamatta ja oikeasti hyötyisin siitä jotakin.
Toivoo nimimerkki Tehdään kimpassa tili.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Haluan viihtyä, en että minua viihdytetään

Hevoset kipeinä tai vaivaisina. Tai jotkut kipeinä ja vaivaisina. On menneet hevoset ja miehet yhtä heikoiksi.
Hevosilla ajettiin ennen kilpaa, pitihän se 50 starttia vuoteen saada. Ei siinä kuulkaa silloin turhanpäiväisiä pikku yskiä tai ontumisia ehditty kuukausitolkulla parantelemaan, kun joka viikko laskettiin kilpaa.
Jos räkä lensi, näytettiin vähän roitakkeella suuntaa ja taas oli henget auki. Jos kulki vinossa, näytettiin roitakkeella vähän suuntaa ja taas mentiin suorassa. Jos vähän niiasi jotakin jalkaa, näytettiin roitakkeella suuntaa, eikä enää ehtinyt suunnittelemaan ontumisia.

Sen takia ne ihmiset ravureita omistaa, että niillä ajetaan kilpaa. Mukavampi se on treenarinkin lähettää kuukausilasku, kun siinä veloitetaan neljää reissua raveihin, eikä hevosklinikalle.
Entisajan ukoilta ei mennyt heti sormi suuhun, oli säkillinen vanhoja kotikonsteja käyttää hevosten ongelmiin. Nyt niitä konsteja on autokuormallinen; lastataan hevonen kyytiin ja ajetaan klinikalle. Mieluummin vielä sellaiselle, joka on vähän kauempana. Antaa vakuuttavamman kuvan hevosenomistajalle, kun hevonen on treenissä pääkaupunkiseudulla, niin ei mennä Vermon klinikalle vaan ajetaan Laukaalle. Vain siellä osataan.
Jos taas talli on Hämeessä, niin missään nimessä ei pidä tyytyä Teivon klinikan palveluihin, kyllä Vermossa on asiantuntevammat eläinlääkärit.

Sama se on raviukoissakin. Voi, voi, nyt on maha pipi tai ohimoa kiristää tai on kuumetta 37,1. Ei pysty ajamaan kilpaa, jään kotiin. Jumalauta, ei se istuminen ja kahdesta narusta veteleminen nyt niin suuria ponnistuksia vaadi.
Evert Ryyttäri -vainaalla oli selkä välillä erittäin huonossa kunnossa. Jäikö Ryyttäri kammarin sohvalle potemaan? Kyllä ei jäänyt. Hänet kirjaimellisesti nostettiin kilpakärryille ja taas paineli Vonkaus voittoon.

Mieluummin olisin minäkin Teivossa laskenut eilen kilpaa, kuin istunut yksinäni kotisohvalla. Tai en nyt ihan yksinäni. Oli minulla seuranani kinkun rippeet (ihmeesti 11 kilon mötikkä katosi alta kahden viikon), sinappia (Turun sinistä, tulista ja makeaa), ruisleipää (Oululaisen jälkiuuni), viinaa (Viron tuliaisista Kalevala vodka) ja televisio (Samsung 54 tuumaa - ja turpa kiinni sinä joka aiot sanoa jotakin kompensaatiosta peniksen kokoon).
Mutta kun hevoset on kipeinä. Eikä ne suoraan sanoen terveinäkään olisi sellaisia, joita lauantain pääraveihin kannattaisi ilmoitella.

Tähän asti siis kaikki kuitenkin kohtalaisen hyvin rauhallista koti-iltaa ajatellen. Kunnes kello 17.00 pahoitin mieleni. Avasin MTV3-kanavan.
Jumalauta. Olen päivän tuolla liukastellut luistinratana olevan tallin pihassa. Koittanut ajella vähän terveempiä hevosyksilöitä rännässä ja vedessä. Ja yrittänyt väistellä tieroja. Ehdinkö silloin vahtaamaan Toto-Tv:stä Teivon raveja, en.
Mutta ei hätää, ajattelin. Katson ne sitten oikein oikealta televisiokanavalta, kun panen töppöstä toisen eteen ja saan iltatallin tekoon ajoissa. Kun olin ryntäillyt iltapäivän niin, että kirroosinen maksakin pyrki kurkkutorveen, niin näinkö palkkioksi raveja telkkarista. En.
Paitsi jos raveilla tarkoitetaan pätkiä viimeisiltä sadoilta metreiltä, kalseaa studiota, saatanallista määrää mainoksia hirnuvine elähtäneine äijineen ja kaiken kruununa hassunhauskaa sanailua entisen mäkiloikkarin ja joidenkin semi-julkkisten välillä.
En ole kova kiroamaan, mutta nyt kirosin. Ja kiroan vieläkin. Perkele. Voiko urheilua enempää aliarvostaa. Näytetäänkö jääkiekosta ottelua vai kyselläänkö mailanteippaajalta kuinka erkkari kestää. Onko potkupallolähetyksessä matsi tärkeämpi vai toissa vuoden Miss Tuusniemi kk:n kuulumiset. Varsinkin jos se Miss Tuusniemen kirkonkylä vastailee, ettei hän näistä kissojen korkeushyppykisoista juurikaan perusta.

Ilmeisesti lähetyksen suunnittelijoille on joku kertonut, että retro on muotia. Se on ainoa selitys, miksi 20 vuotta sitten muodista mennyttä visailu"viihdettä" aiotaan vielä tunkea lähetykseen. Joutuvat tyytymään vaan Toni Niemiseen, kun Niilo Tarvajärvi ja Spede Pasanen ovat jo edesmenneitä.
Muuten olisi katsottu raviaiheista versiota Laatikkoleikistä tai Speleistä. Joku lähes tunnettu ihminen olisi availlut laatikoista palkintoja, kunnes olisi tyytynyt saamaansa, tai sitten olisi laatikosta paljastunut kasa hevosenpaskaa, ja hän olisi menettänyt kaiken. Tai sitten pyörittänyt hevosenkenkää sormensa ympärillä mahdollisimman monta kertaa minuutissa.

Minä haluan viihtyä, enkä että minua viihdytetään. Ja minä viihdyn ravisportin äärellä.









sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Isää ikävä

Isä, isä, miksi meidät hylkäsit. Nyt kun sinua tarvitsisimme enemmän kuin koskaan. Ikuisesti kirottu olkoon vaskulaarinen dementia.
Sinun johdollasi polttoaine oli halvempaa, naiset antavaisempia, tuli olympiavoittoja, lompsassa oli markkoja, miestenlehdissä oikeita tuheropuskia, Reijo Taipale lauloi vain tangoja, eikä sitä kutsuttu musiikiksi kun lökäpöksyt monotonisesti jankkaavat ontuvia riimejä.

Sinä laitoit turhanpäiväiset politiikot ojennukseen. Hallitukset syntyivät käskystäsi. Mutta ennen kaikkea ilman sinua ajelisimme vielä suoralla kilpaa suomenhevosilla. Tuuli leuhuttaisi kesät talvet karvahattujamme 1.40-vauhdissa ja ojakepit löisivät pyörien pinnoihin.
Kun suomenhevosjäärät eivät olisi päästäneet raviurheilua kehittymään, eivätkä tahtoneet antaa lämminverisille kilpailuoikeutta, niin nekin laitoit nöyrtymään edessäsi.

Nyt on taas vaikeat ajat ja tarvitsemme kaltaistasi johtajaa. Hyvinä aikoina voi olla tällaisia ruotsalaistyyppisiä diskuteeraajajohtajia, niin kuin nyt on. Pyöritetään asiaa ja pyöritetään, sitten pyöritetään vähän lisää. Sitten tehdään päin perseitä oleva päätös.
Näin se menee valtakunnan politiikassa, mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Nyt on hevosalalla johtajat, jotka viimeiseen asti koittavat olla tekemättä mitään. Tuumaavat, että kun ei tee mitään, ei tee virhettä.

Kun lopulta on kuitenkin tehtävä jotakin, niin hallelujaavarmasti päätös vie metsään. Sitten pohditaan siellä metsähallituksen puolella pari vuotta, että kuinka sinne päädyttiin. Kuka perkele jätti puhaltamatta yhteiseen hiileen, ettei me pystytty kohmeisilla sormilla kääntämään rattia oikeaan suuntaan.
Seuraava vaihe on, että työnnetään vaunua sieltä metsästä pois. Työntämässä on jokainen hevosenomistaja, valmentaja ja muu käytännön toimija. Kaiken lisäksi saatanallinen johtajalauma istuu kulkuneuvossa painolastina. Muka ohjaamassa.
Mutta vaikka väki kuinka työntää, on sille tämä valtava taakka liikaa. Siihen jäädään ojanpientareelle, ei päästä tielle asti. No nyt joku neropatti siellä sisällä huomaa kääntää avaimesta vaikka vaihde on silmässä ja jumalauta pirssi karkaa taas käsistä. Ja ollaan vielä syvemmällä metsässä mistä lähdettiin. Taas huudetaan työntöapua.

Tätä peliä on nyt jatkunut yli kolme vuosikymmentä. Miten se alkoikin juuri 80-luvun alussa. Juuri slloin kun sinä jätit meidät lapsesi oman onnemme nojaan.
Nyt alkaa jokaisen hevosnaisen ja -miehen selkä katkeamaan. Tule takaisin. Sano niille, että saatanan tunarit. Pyyhkäise Hippostalon käytävillä kuin Nasaretin mies aikoinaan temppelissä. Laita rahanvaihtajien pöydät kumoon ja vielä kyyhkysenmyyjien jakkaratkin samalla vauhdilla. Auta meidät pois väärien profeettojen ikeen alta.

Urkki, meillä on ikävä sinua.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Kusetusta

Maailmassa on virhe. On käsittämätöntä, kuinka näin nuoreen mieleen on yhdistetty keho, jossa on vanhan miehen eturauhanen ja rakko. On sitä ennenkin heiluttu öitä elin pystyssä, mutta eri tarkoituksessa kuin tässä sängyn ja vessanpytyn väliä hypätessä. Kusiseisokki ei ole se miellyttävin erektio.
No, yhtä kusetustahan tämä miehen tie muutenkin on. Kehdosta krematorioon. Kun puhumaan opit, niin siitä se alkaa.
Äidille: Koira on varmaan jotenkin onnistunut avaamaan kaapinoven. Ja syönyt karkkipussin. Ja piilottanut tyhjän pussin patjani väliin.
Opettajalle: Pikkusisko ei osaa lukea. Hän repi monisteeni marsunsa häkin kuivikkeeksi, enkä pystynyt tekemään läksyä.
Tyttöystävälle: Olet ainoa tyttö maan päällä. En edes vilkaise muita.
Ja jos sinusta tulee hevosmies, niin sitten se kusetus vain kiihtyy. Kusetat hevosenomistajia, -ostajia, -hoitajia ja kaikkia muita. Mutta yhtä et pysty kusettamaan. Hevosta.

Olin nuorena miehenä töissä menestyvällä, mutta kausijuopolla valmentajalla. Sellaisiakin ravimiehissä voi olla. Siis ryyppääviä, menestyviähän me kaikki ollaan. Kuka hyvin ja kuka huonosti.
Takaisin asiaan. Kun menin tälle treenarille, niin se oli ehtinyt olla kaksi viikkoa ilman työntekijää. Edeltäjäni oli lähtenyt kolmen sekunnin irtisanomisajalla. Valmentajaraasu oli joutunut tekemään töitä. No, samalla hetkellä kun aloitin, niin sehän lähti siltä istumalta purkamaan velttoilu- ja ryyppypaineita. Ei edes tallia tullut esittelemään. Sanoi vaan, että ajelet ne mitä ehdit. Mutta älä sitä Pokua ota yksin valjastettavaksi, on ilkeä. Hän lähtee ostamaan uutta raspia. Oli sitten raspinostoreissulla kolme päivää. Eikä lopulta silti palannut uuden raspin kanssa.

Minä menin talliin. Aloitin siivoamaan karsinoista mitä ilmeisimmin kahden viikon paskoja. Kaikki 13 hevosta eivät mahtuneet kerralla tarhoihin. Putsailin sitten niinkin, että hevonen oli karsinassa. Paitsi sitä karsinaa, jonka nimilapussa luki Poku. Sieltä minua epäluuloisesti luimien, valkuaiset vilahdellen, mulkoili epäystävällisen näköinen hevonen. Ajattelin, että teen kuten käsketään, enkä urheile sen kanssa. Odotan, että valmentaja itse saapuu.
Sen viereisessä karsinassa oli aika karskin oloinen herra. Kun avasin oven, niin sehän karjaisi saatanallisesti. Kun ei siitä oltu erikseen varoitettu, niin ajattelin sen olevan vain joutava isottelija. Olin jo edellisissä työpaikoissani hoitanut useampaa karjastakin oria - siihen aikaan niitä oli - ja kuvittelin erottavani, mitä oikeasti piti varoa. Se minulle oli opetettu, että varoa saa kaikkia, mutta pelätä ei saa ainuttakaan. Vaikken tosin oikein erottanutkaan näiden asioiden sävyeroa.
Julman näköisenä tämä ori minua vahti. Teki muutamia nopeita  kaulanliikkeitäkin kohti. Minä jatkoin muina miehinä siivoamista. Sanoin vaan, että älä nyt kehtaa.
Kun karsinat oli siivottu, aloin ajaa hevosia. Aloitin niistä, jotka oli ehtineet olla ulkona ja vein niiden tilalle uudet tarhoihin. Vein tämän äskeisen isottelijankin ulos. Eikö tämä perkele taas kiljunut minulle kun oven avasin. Ajattelin, että kai se on vaan sen tapa, ja talutin pihalle ilman sen kummempia muodollisuuksia.
Treenaria ei kuitenkaan näkynyt, ei kuulunut. Annoin Pokun seistä karsinassaan toisenkin päivän, mutta isottelevan naapurinsa ajoin kyllä. Se tervehti minua aina karsinaan mennessäni aika möräyksellä, mutta joka oven avauksella siitä äänestä katosi yhä enemmän puhtia.

Kolmantena aamuna - kun armoitettu ravivalmentaja ei vieläkään saapunut - säälin jo Pokua. Mitä jos treenari tulisi vaikka vasta sunnuntaina (aloitin maanantaina), kun pyhäksi oli ilmoitettu pari hevosta starttiin. Ajattelin, ettei eläintä voi loputtomasti karsinassa pitää. Oli nyt sitten kuinka paha vaan. Olin tähän asti heittänyt heinät karsinan seinän ylhäällä olevasta raosta ja kaatanut kaurat kalterinraosta heinien päälle. Rohkaisin mieleni, avasin karsinan oven ja........ja ei mitään. Tai no, se sentään, että kun se kalterin takaa katseli aina korvat tiukasti niskaa myöten, niin nyt ne nousi kuin napista painaen törröttömään terävästi kattoa kohden.
Olin aika kummissani. Vein sen ulos varoen. Eikä mitään. Päästin tarhaan ja sehän lähti vain painamaan häntä siansaparolla karsinapaineita pois. Olin oikeastaan vähän pettynyt. Jos tämä olisi tallin vaarallisin hevonen, niin mitä lapasia muut ovat. Siinä kun itse vähän pullistui, kun pelasi vaikeiden hevosten kanssa. Oli etevää poikaa niiden kanssa pärjätessään.

Iltapäivällä palailin ajamasta hevosella. Aisoissa sattui olemaan tämä alun karjahtelija. Tosin se ei enää virkannut mitään, kun avasin karsinan oven. Vähän malliksi sentään ynähti, kun tartuin sen riimuun. Tulin sillä siis takaisin 16 kilometrin munahölkkälenkiltä - kuten siihen aikaan hevosia treenattiin - ja kas vain, valkea Mersu seisoi pihassa. Kohta avautui talon ovi ja sieltä ampusi ulos ei niin hyvinvoivan näköinen valmentaja. Ja kaiken lisäksi vihaisena. Enkö minä saatana sanonut sulle, että älä koske siihen hevoseen, se huusi. Ja jatkoi; se hevonen on laittanut kaksi tallipoikaa sairaalakuntoon (oma huomautus = toinen on muuten nykyään Suomen aivan ykkösvalmentajia ja toinen pärjäsi pitkään tosi hyvin Saksassa).
Hirvittävä vanhan viinan käry peitti usvan lailla koko pihan kun se karjui, mutta vielä kovempaa rupesi huutamaan hevonen. Se löi valjastuspuomissa etusta ja silmät leimusivat. Onneksi olin ehtinyt ottaa siltä päävehkeet pois. Nyt näki, että se oli tosissaan. Pääpuoleen ei olisi ollut tervettä mennä. Se hevonen olikin pelätty Poku. Se piru oli jostain syystä - joka ei minulle koskaan selvinnyt - joutunut väärään karsinaan. Paikat oli vaihtuneet mitättömän francesminiläisen ruuna Fransun kanssa. Olin jopa niin tomppeli, että kun Pokuhan oli ori, mutta tältä Fransulta puolestaan oli kulkuset otettu metriä alemmas ja heitetty sitten varisten ruoaksi. En tullut tällaiseen pikku yksityiskohtaan kiinnittäneeksi huomiota.
Valmentaja haki tallista päästä koukulle taivutetun metrisen rautatangon, jonka varsi oli pujotettu vesiletkuun. Se ujutti koukkupään hevosen riimuun ja käski mennä irrottamaan hevonen puomista. Sen tangon kanssa se talutti hevosen karsinaansa ja sillä tangolla se piti kuulemma myös karsinasta pyydystää. Kalterin välistä ensin onkia riimu kiinni koukkuun, sitten vetää hevonen tiukalle vasten kalteria, sitoa se ja mennä vasta sitten karsinaan.

Ei mitään (kuten jokaisen arvonsa tuntevan ravimiehen pitää nykyään lause aloittaa), seuraavana aamuna menin aamutalliin. Tein testin. Poku - siis tämä oikea - örähti taas, kun avasin oven, mutta aika vaisusti. Tuntui, ettei se minulle kantanut kaunaa edellisen päivän episodista. Menin kaatamaan kaurat seinään naulattuun kuorma-auton renkaan puolikkaaseen. Ajattelin, etten rupea sitä kalterien välistä kepillä onkimaan, vaikka niin käskettiinkin. En ottanut kantaa sen uhoiluihin. Toimitin asiani ja poistuin karsinasta. Oikeastaan vasta sillä hetkellä tajusin sen, mitä tarkoitti lause "varoa pitää, mutta pelätä ei".
Sitten tapahtumat alkoivat jo mennä vähän Merja Jalon kirjaksi tai Hevoshullun sarjakuvaksi. Tai näin ainakin luulen, tietenkään en ollut niitä kumpiakaan silloin lukenut. Enkä myöhemminkään. Ei ole miehisten miesten kirjallisuutta ne. Jallu, Kalle ja Ratto on. Ja sarjakuvista Korkeajännitys.
Joka tapauksessa päivien vaihtuessa viikoiksi meistä alkoi tulla Pokun kanssa kaverit. Ratsastinkin sillä. Sen entiset hoitajat tulivat katsomaan raveissa, kuinka sen kanssa pärjään. Olivat vahingoniloisen odottavalla kannalla kunniottavan välimatkan päässä, mutta minä ponkaisinkin Pokun selkään. Oli ne pikkusen ihmeissään. Ja minä pikkusta enemmän itsestäni leveä. Niin vähästä se ihmislapsi ylpistyy.
Mutta jo iso kirja tiesi, että joka itsensä nostaa, se alennetaan. Pääsin ajamaan sillä jonkun verran kilpaakin, kun valmentajalla oli parempi samansarjalainen. Kerran sitten Lahden vanhalla raviradalla minulla oli oikein kaksi hevosta peräkkäisissä lähdöissä. Ensin Poku ja sitten sh-ruuna Tarkko. Jumalauta kun tultiin ensimmäiseen kurviin, niin Poku rupesi lyhentelemään askelta. Heitti sitten peitsille. Montulla eka kaarre oli tallikaarre. Muut pääsivät meistä sujuvasti ohi ilman vaaratilannetta, mutta eikö tämä kampea sillä peitsinmökellyksellä väkisin tallialueen porttia kohti. Kun en päästänyt, niin pysähtyi. Siis kirjaimellisesti. Seistä jökötti siinä. Sitten oli pakko olla miestä ja koittaa pelastaa kasvonsa. Vetelin sitä. Rumasti. Silloin rangaistuskäytännöt olivat vapaamielisempiä. Kun tuomari kävi jälkikäteen kyselemässä toimiani, perustelin ne sanomalla, että pakkohan sitä oli käskeä. Muuten olisi tullut vaaratilanne. Kohta toiset olisivat tulleet jo ensimmäiseltä kilometriltään ja me seistiin keskellä rataa. Enkä saanut sakkoa. Eihän se oikeasti olisi tarvinnut käskyn käskyä, kun pääsi lähtemään tallialuetta kohti.
Ajoin hevosen vanhasta linja-autosta rakennetun hevosautomme kylkeen - silloin ei ollut valjastuskatoksia - ja otin samoin tein seuraavassa lähdössä starttaavan hevosen. Tarkon kanssa kävi vielä niin onnellisesti, että tallialueelle paluuta hidasti voittajaesittelyssä käynti. Kun tulin takaisin auton luokse, aioin mennä riisumaan Pokua. Menin liki ja jumalauta kuinka se karjaisi. Löi etusta ja ampusi päätään suu auki minua kohti. Onneksi riimunnaru ei antanut riittävästi myöten, että olisi ylettynyt ottamaan kiinni. Teki mietteensä minusta selviksi. Riisuin ensin Tarkon. Sitten ori oli jo hieman tasaantunut, että kahden kaverin kanssa sain sen valjaista pois.
Siihen loppui ystävyytemme. Se palasi sille tasolle, että ori joten kuten sieti minua, mutta ei yhtään sen enempää. Se asetti selvät rajat väliimme. Kerran yritin niitä rajoja rikkoa. Olla taas kuten hyvinä aikoina. Sen yrityksen muistoa kannan neljänä tikinjälkenä kädessäni edelleen. Enkä toiste yrittänyt.
Mitäpä sitä selittelemään. Olin pettänyt sen luottamuksen. Yrittänyt kusettaa sitä olemalla muka kaveri. Sitten tilaisuuden tullen alistanut sen väkivaltaisesti turhamaisuuteni ja näyttämisen haluni välikappaleeksi. Mutta Pokuapa ei kusetettukaan.

Kohta tiemme erosivat. Lopullisesti. Omistaja myi Pokun ja minäkin lähdin armeijaan. Vasta vuoden päästä kuulin Pokun tarinan lopun. Ostajat olivat menneet sitä Porin raviradalle hiittaamaan. Poku oli heittänyt kävelyksi tallikaarteessa. Olivat yrittäneet vähän opettaa sitä, mihin suuntaan pitäisi käskyn saatua mennä. Tulivat kotiin ja nakkasivat hevosen tarhaan.
Sieltä tarhasta ei sille sitten enää hakijaa löytynytkään. Oli hyökkinyt suoraan päin, kun joku suunnittelikin aidan läheisyyteen menoa. Kutsuivat tutun hirvimiehen paikalle. Pokun elämä päättyi tarkalla laukauksella.



sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Väärään suuntaan

Posket on kipeät. Olen puhkunut ja puhaltanut siihen malliin, että olisi se kolmannenkin pienen possun talo kaatunut. Vaikka kuinka oli tiilestä muurattu.
Myös takaliston posket ovat kipeät. Perse on niin auki, että paksusuoli käy kurkkimassa, olisiko ulkopuolella mukavampaa elellä, kuin ikuisessa pimeydessä. Kyllä sellaisessa revittelyssä ahteri on arka, vaikkei olisi nähnyt Tom of Finlandin malleja kuin postimerkissä.

Olen puhaltanut poskeni kipeiksi yhteiseen hiileen. Niin ne alan Suuret Johtajat ovat käskeneet. Sanovat, että puhaltakaa nyt lujemmin. Ja ihmettelevät, että mikä vika teissä on, kun ei hiili punoita. Puhaltakaa nyt onnettomat vaan.
Minäpä kerron miksi se hiillos ei enää lämmitä. Siksi kun se on märkä. Ei syty märkä hiili, vaikka kuinka puhaltaa. Ei ole sellaisia palkeita keksitty. Paikat vaan sotkeentuu, kun yrittääkin.
Ja miksi se hiili on märkä. Kerron senkin. Siksi kun nämä samat Suuret Johtajat ovat kusseet siihen hiillokseen.
 Jos joku kesken saunomisen kusee kiukaaseen - sitäkin iloisissa miesten illoissa voi sattua -  niin pihalle sellainen ukko retuutetaan. Ja saatetaan vähän silitellä päätäkin. Niin että otsaluu näkyy. Niin pitää tehdä näillekin virtsanheittäjille. Ulos.

 Jumalauta kaikki menee väärään suuntaan. Ei voi nuori kaveri enää aloittaa tallinpitoa muutaman tonnin vekselillä, kuten minä tein. Sain ostettua käytetyt silat, treeni- ja kilpakärryt. Kahdet kutakin. Osamaksulla ostin vanhan Bedfordin, johon kaverin kanssa kyhättiin kuljetuspuoli neljälle hevoselle. Takasillasta tuli pirun raskas. Sitä ei yksi mies nostanut. Paitsi jos olisi ollut yksi näistä Suurista Johtajistamme. Heillähän on yliluonnollisia kykyjä. Aika Teräsmiestä on tarvittu saamaan kokonainen elinkeino ja urheilulaji polvilleen.


torstai 31. heinäkuuta 2014

Irwinin ilmestys

Nukuin rauhattomasti. Oli hiki. On sitten pikkasen kuumia öitä. Enkä nyt tarkoita sillä hyvällä tavalla, kun jonkun osaavan naisen kanssa yötään viettää, vaan kirjaimellisesti.
Silloin tuli Irwin makuuhuoneeseeni. Tai uniini. Jompaan kumpaan kumminkin. Irwin oli hyvä mies, sillä oli tanskantuontitammakin. Taisi olla Sarkolalla treenissä, ellen väärin muista. Seppo on muuten hevosmiesten parhaita, toivottavasti Hullumies pärjää viikonloppuna. Seppo ei turhia pullistele, mutta aina siltä vaan tulee juoksijoita.

Ihmettelin vähän mitä se Irwin siinä patsastelee. On kumminkin kuollut jo, enkä sitä eläessään tuntenut. Monella keikalla kyllä kävin. Koitin vähän kysellä kuulumisia, mutta tämä ei virkkaa mitään. Sitten se kaivaa kitaran jostain ja rupeaa selvästi tapailemaan sillä Juhlavalssia. Tiedättehän sen; "vain yksi on joukosta poissa, Sven Tuuvaa siellä ei näy" ja niin edelleen...
Yht'äkkiä Irwin puhkeaa laulamaan, sävel oli kyllä tuo tuttu Juhlavalssi, kuten olin tunnistavanikin mutta sanat menivät toisella tapaa. Ne menivät näin:

Teltassa herrojen taas juhlitaan,
ei rahvasta joukossa näy.
Laseista konjakit nuo katoaa,
on kerrankin täys tyhjä pää.

Vain yksi on vipistä poissa:
Talvenmajaa siellä ei näy,
on sankarit muut karkeloissa
ja juhlat heiltä ne käy.

Johtajat uljaita luo visioitaan,
on laukat ja Salamakin lyö.
Lahjana älykkyys on heillä vaan,
on aivot nuo tehneet taas työn.

Vain yksi on vipistä poissa:
Talvenmajaa siellä ei näy,
on sankarit muut karkeloissa
ja juhlat heiltä ne käy.

Vaihdot ne laskee mut on mukavaa,
kun kentän hädän saa unohtaa.
Vauraus herrojen kyl kukoistaa,
kun robotit vaan pelata saa.

Vain yksi on vipistä poissa:
Talvenmajaa siellä ei näy,
on sankarit muut karkeloissa
ja juhlat heiltä ne käy.

Toisille Hippos suo noin antejaan,
mut sulle ei hiukkaakaan vain,
herroille riemunkin suo tosissaan,
ei ravirahvaalle kuulu se lain.

Vain yksi on vipistä poissa:
Talvenmajaa siellä ei näy,
on sankarit muut karkeloissa
ja juhlat heiltä ne käy.

Irwin heilautti kitaran selkäänsä, painoi lehmännahkaista lierihattuaan syvemmälle ja yksinkertaisesti katosi. Kumma uni - jos se unta oli.


perjantai 25. heinäkuuta 2014

Karilla on asiaa

Katselen televisiota nykyään vähän. Uutistenkin katsomisen lopetin kohta Arvi Lindin poismenon jälkeen. Huonommaksi meni heti uutiset. Sitä paitsi Arvi on hieno nimi.
Ja missä on kaikki kunnon länkkärit? Bonanza, High Chaparral ja Alias Smith and Jones (katselin salaa Pientä taloa preeriallakin, mutta sitä en myönnä).
Missä ratsastavat Cartwrightin miehet taustalla soidessa dindididindididindii, missä virnistää Manolito, missä pakenee tyhmää virkavaltaa Hannibal Heyes ja Kid Curry? Ei ainakaan minun telkkarissani. Siellä vaan jotkut agentit ja muut pahantekijät ammuskelee ihmisiä. Kunnon lännenkuvassa ei koskaan ammuskeltu ihmisiä, intiaaneja vain. Tai meksikolaisia.
Eikä naurata nämä nykyajan hauskatvitsihuumoriohjelmatkaan. Miehet pukeutuvat naisten vaatteisiin, vääntelevät naamaansa ja puhuvat hassusti, niin kuin tässä Putouksessakin. Ei naurata minua se.
Velipuolikuu oli viimeinen mikä telkkarissa nauratti. Aivan hillitöntä oli Pirkka-Pekka Petelius Fylli-tätinä tai Kari Heiskanen Eesti Reklami-televitsionissa mainostamassa Raivola-rysapöksyjä. "Jos Raivola-rysapöksyt epäsopivased persjalgase morsiame sovitutadkse...".
Ei jumalauta, nyt pitää keskeyttää kirjottaminen ja mennä kuselle. Ei keski-ikäisen miehen rakko ihan kaikkea kestä. Nauran itseni tärviölle pelkästään muistelemalla noita.

Helpotti. Siis asiaan. Erehdyin katsomaan telkkarista 75-lähetystä. Ei jumalauta. Missä oli raviurheilun Arvi Lind, Markku Heikkilä. Ei ainakaan minun telkkarissani. Minun telkkarissani oli joku vaalea juippi, joka löperteli niitä ja näitä, ja tallialueella askarteli-paskarteli joku pirun Kesä-Hessu. Juu, ei näin hyvät miehet.
Heti paikalla Heikkilä takaisin ja jos siellä välissä tarvitaan jotakin kevennystä, niin siihen sitten jotakin oikeaa asiaa, eikä mitään tuollaista höpöhöpöä. Itse asiassa minulle tuli ideakin. Sitä saa käyttää.
Hannu Karpo on asian mies. Kuka ei tiedä Karpolla on asiaa -ohjelmaa, niin hävetköön syvästi (modernimmat voivat korjata tilannetta hieman menemällä YouTubeen). Parempaa kotimaista tuotantoa olevaa ohjelmaa ei ole tehty koskaan. Eikä tehdä.
Kari Lähdekorpi on asian mies. Karpossa ja Lähdekorvessa on jotain samaa. Sellaista vennamolaista rosvot kiinni henkeä.
75-lähetysten keskelle pitää saada Karilla on asiaa -osio. Esimerkiksi tällainen jakso:
Lähdekorpi painelee kuvausryhmä perässään kutsumatta Kuninkuusravien VIP-telttaan (sinne oikeaan, eikä itse maksettuun muka-vippiin). Pysäyttelee siellä puolimyötäisessä jo olevia Lintilää, Soinia, Lähdettä ja Breideriä. Kysyy, että paljonko maksoit tuosta konjakista ja hanhenmaksapalleroista. Ellet mitään, niin kuka ne maksoi. No, ukothan koittaa sopertaa siinä jotain, mutta Kari kääntyy kameraan päin ja virkkaa: "Täällä meidän kaikkien raviharrastajien suonesta verta imevät loiset tuhlaavat meidän kaikkien raviharrastajien kekoon kantamat korret. Nämä loiset juhlivat täällä kristallikruunujen alla samalla kun köyhä ravikansa puurtaa tallialueella heidän konjakkiensa ja hanhenmaksapalleroidensa eteen. Onko tämä oikein?".

Kuten sanottu ideaa saa käyttää. Ja takaan, että suosiota piisaa.